---
Tässä kohtaa vaimoni kasvot vääristyivät kivusta, ja sitten
kaikki muuttui epäselväksi.
Seurasi
ajanjakso - jonka pituudesta en osaa kuollaksenikaan sanoa mitään
- jolloin lääkäreitä tuli sisään, sairaanhoitajia säntäili
edestakaisin, koneita työnnettiin pyörillä ympäriinsä, peilejä
tuotiin... ja kaikki puhuivat ja liikkuivat, antoivat ohjeita ja
koskettelivat, tonkivat ja pyyhkivät sienellä ja vetivät
hansikkaita käsiinsä, itkivät ja kiskoivat ja kerääntyivät
ryhmäksi - ja jostain läpi tuon epätodellisen hälinän, joka
verhosi meidät täysin ajan ja paikan ulkopuolelle, kuulin jonkun
sanovan: "Tulkaa tänne - haluatteko nähdä?"
Sanoin
oikeasti: "Nähdä mitä?"
"Vauvanne."
Ai
totta. Olin unohtanut, että se tapahtuisi tänään. Tiesin kyllä,
että olimme siellä juuri siitä syystä, mutta...
Katsoin,
ja totta tosiaan jokin vauvaa muistuttava oli tulossa maailmaan.
Huolimatta kaikista lukemistani kirjoista ja näkemistäni
videoista minun oli vaikea uskoa sitä todeksi. Katsoin vaimooni
ja hämmennyin vielä enemmän näkemästäni: tuo nainen hehkui
kauneutta tavalla, jota en ollut koskaan osannut kuvitella. Sillä
hetkellä - hänen hiustensa kiertyessä hikiselle otsalle, hänen
itkiessään ja vavahdellessaan kivusta - kaiken tuon keskellä tämä
ihana ja ehdottoman naisellinen olento tekee juuri sen, mitä hänen
on tehtävä, vaistomaisesti ja loisteliaasti. Hän oli kuin
Naiseuden mainos. Voimakas ja henkeäsalpaavan kaunis. Sitä
en ole unohtanut.
---
Muistan,
että vaimoni itki kuin vauva.
Kun
taas vauva, ironista kyllä, itki kuin vihainen kolmekymppinen
nainen.
Minä
itkin juuri kuin ikäiseni mies.
Me
kolme itkimme ja halasimme toisiamme, itkimme sitten lisää, ja
sitten jonkun mukavan ihmisen on täytynyt pakata meidät ja
huolehtia kaikesta, koska jotenkin jossain vaiheessa me kolme -
nyt ikuisesti perhe - menimme kotiin.
--
Paul Reiser, kirjasta Lapsekas parisuhde
