Yritimme lasta
vuosia ja olimme onnemme kukkuloilla, kun monen vuoden jälkeen
raskaustesti näytti plussaa. Jo raskaus oli vaikea.
Oksensin kolme kuukautta niin rankasti, että jouduin vähän
väliä tiputukseen. Pahoinvoinnin hävittyä alkoivat
raskausmyrkytyksen oireet. Niiden vuoksi jouduin noin kolme
kuukautta ennen laskettua aikaa tarkkailuun sairaalaan. Joka
päivä rukoilin vauvalle lisää aikaa kasvaa.
Kun olin
viikoilla 34, päättivät lääkärit käynnistää
synnytyksen. Olin ollut silloin jo puolitoista kuukautta
sairaalassa. Enää ei voitu odottaa, mutta haluttiin
kuitenkin ettei tarvitsisi tehdä sektiota. Sain käynnistämislääkkeen
sunnuntaina kymmeneltä aamulla. Puolen päivän aikoihin
alkoivat supistukset.
En ollut
ensisynnyttäjänä osannut varautua tuskallisiin
supistuksiin. Osastolla sain vain paratabseja niihin.
Korkean verenpaineen vuoksi en saanut edes kävellä.
Makasin sängyssä ja toivoin pääseväni pian
synnytyssaliin.
Toivettani ei
kuitenkaan kuunneltu. Vuorokausi vaihtui maanantaiksi.
Vihdoin ja viimein lapsivedet menivät neljän aikoihin
aamulla. Vieläkään kohdunsuu ei ollut niin auki, että
olisi ollut tarvetta siirtyä osastolta pois. Avautumisvaihe
kesti, koska kohdunkaulakin oli vielä kokonaan jäljellä.
Mieheni kävi
luonani valamassa uskoa. Lopulta pääsin maanantai-iltana
kuuden aikaan synnytyssaliin. Sain epiduraali-puudutuksen ja
tuntui kuin olisin päässyt taivaaseen. Kivut muuttuivat
siedettäviksi.
Aika kului.
Mieheni piti minua kädestä ja lohdutteli, että kohta tämä
on ohi. Kohdunsuu oli neljän aikaan tiistaiaamuna auki 7
senttiä. Olin aivan lopussa. Mietin vain, että miten
jaksaisin enää ponnistaa, kun sen aika tulisi. Tuskat olivat
valtavat. Päätäni särki mielettömästi ja oli todella
huono olo. Tuntui kuin olisin katsellut kaikkea usvan läpi.
Kun asiat
alkavat mennä pieleen niin, ne menevät sitten kunnolla.
Kohdunsuu jämähti seitsemään senttiin. Verenpaineeni
huitelivat uskomattomissa lukemissa. Vauvan sydämen syke
alkoi heitellä. Olin jo niin sekaisin etten osannut kuin
rukoilla ettei mieheni jättäisi minua yksin hetkeksikään.
Supistuksia tuli jatkuvasti.
Vähän ennen
yhdeksää kätilö oli kutsunut lääkärin ja sen jälkeen
lääkäreitä oli ollut lopulta viisi. Miehelleni oli
sanottu, että nyt lähdetään leikkaussaliin ja vauhdilla.
Itse en muista enää tuosta mitään. Olin maannut sängyllä
kalpeana enkä ollut enää tunnistanut miestäni.
Miestäni ei päästetty
leikkaussaliin. Häntä oltiin valmisteltu siihen, että jos
huonosti käy niin vauva ja minä emme kumpikaan tule elossa
leikkaussalista pois.
Poikamme syntyi
tiistaina klo 9.11. Hänet jouduttiin elvyttämään. Minut
siirrettiin teho-osastolle suoraan leikkaussalista. Synnytys
oli kestänyt vähän päälle 44 tuntia. Poikamme joutui
olemaan kuukauden syntymänsä jälkeen sairaalassa. Minä
olin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen sisällä.
Raskausmyrkytys oli ehtinyt todella pahaksi. Onneksi
kuitenkin selvisimme molemmat. Emme kuitenkaan koskaan pysty
unohtamaan miten lähellä kuolemaa kävimme.
Nyt osaamme olla
kiitollisia jokaisesta päivästä. Saimme vuosien odotuksen
jälkeen suloisen pojan. Kaikki ei mennyt niin kuin piti,
mutta tärkeintä on, että olemme elossa.
-
Ensisynnyttäjä