Odotin ensimmäistä
lastani ja joka aamu lasketun ajan jälkeen totesin: tänään
on hyvä päivä syntyä.
No, 40+4 aamuyöstä
klo 4.00 kävin vessassa ja kömmin takaisin sänkyyn. Mieheni
oli toisella paikkakunnalla töissä ja vähän jo jännitti
yksin nukkua. Uni ei kuitenkaan tullut ja kieriskelin sängyllä,
kunnes tunsin kummaa "rutinaa". Pomppasin ylös ja
tunsin kuuman lapsiveden valuvan lattialle. Jipii - ja
apua! Nyt se olisi menoa.
Kirmasin kylppäriin
ja kävin pikasuihkussa. Laitoin hiukset ja meikkasin, eihän
sitä voi rähjäiseltä sairaalassa näyttää...
5.30 alkoi
supistuksia tulla 10min välein ja alkoivat olla todella epämiellyttäviä.
Kuten ystäväni olivat sanoneet; sen tietää, kun on kyse
synnytys supistuksista. Tilasin taksin ja soitin miehelleni,
että syö tuhdin aamupalan (eihän sitä tiedä milloin
seuraavan kerran syömään pääsee) ja ajelee sairaalaan.
Taksikuskina oli nuori miehenalku joka taisi hieman hätkähtää,
kun sanoin että nyt mennään synnyttämään. Supistuksia
tuli automatkalla ja naamani taisi olla aikamoisessa kurtussa,
sillä enpä ole koskaan matkustanut keskustan läpi 100km/h
vauhdilla :)
Saavuin 6.05
sairaalaan ja minut kytkettiin heti johonkin laitteeseen, joka
mittasi supistuksia ja vauvelin sydänääniä. Auki olin
vasta 2 cm. Oli muuten aika ahdistava vempain, kun siltä käyrältä
pysty ennustamaan, milloin seuraava supistus tulee. Ja alkoi
tuntua aika kipeältä.
Sain
tyhjennysveden rectumiin ja pääsin vessaan ja suihkuun. Kun
sieltä selvisin oli käveleminen jo vaikeaa, sillä
supistukset polttivat ja lantioni oli kuin tulessa. Sain
jonkin mikä-lie piikin jalkaani kipua lievittämään. Ei
kyllä muutosta tapahtunut. Onneksi mieheni tuli ja päästiin
synnytyssaliin, jossa sain ilokaasua. Ei hyvää! Siis
ei ainakaan minulle, alkoi oksettaa. Kivut alkoivat olla sietämättömät,
mutta kivunlievitystä ei kuulunut, vaikka kuinka huusin.
Samaan aikaan oli sairaalassa 7 muuta synnyttävää naista
eli hieman oli ruuhkaa ja minä odottelin sitä kipulääkettä.
Klo 12 sitten sain
spinaalipuudutuksen ja ah, sitä tunnetta. Olin jo auennut
tarvittavat sentit ja nyt sitten odoteltiin työntösupistuksia.
Vauvan pää painoi lantiotani, enkä pystynyt enää
liikkumaan enkä omin voimin kääntymään.
Klo 13 alkoi
tuntua, että nyt pitää työntää jotain ulos. Tuntui kyllä
kakkahädältä ja taisi siitäkin rippeitä jossain vaiheessa
tulla. Punnertelin tunnin verran, välillä yksinkin, kun
hoitajia oli niin vähän. Tosi toimiin päästiin 14.30. Työnsin,
puuskutin, ähisin, rukoilin lopetusta, kirosin kaikki
huoneessa olijat ja ties mitä muuta, mutta päätä ei ulos
saatu. Vanhempi kätilö ilmoitti, että lantioni on aika
kapea, että voi tehdä vähän kipeää. Kas, jotenkin sen
olin jo aavistanut, kun siinä ähelsin tuskissani.
Taas työntelin ja
lopulta kätilö leikkasi välilihan (ei sattunut ollenkaan,
vain pieni raapaisu) ja saatiin pää ulos. No, ilmeni että
vauveli on harteikasta sorttia ja sitten se paniikki iski.
Toinen kätilö painoi vatsasta ja toinen kiskoi päästä
(tai mistä lie) vauvaa ulos ja mieheni piti minua aloillaan sängyssä,
kun yritin pois lähteä (fiksua :). Tunsin, etten jaksa enää
ja taisi se tajukin kadota, mutta vihdoinkin tyttömme
putkahti ulos ja kivut loppuivat siihen. Siitä eteenpäin en
enää ajatellut itseäni, vaan hihkuin riemusta ja saimme
mieheni kanssa viettää kolmistaan pitkän tovin.
Näin jälkeenpäin
ajateltuna, selvisin synnytyksestä helpolla. Paraneminen
oli nopeaa ja olokin piristyi muutaman päivän jälkeen. Ja
mikä tärkeintä: tyttömme oli hyvissä voimissa ja
terve.
Eiku vuoden
kuluttua uusiksi :) tai katotaan ny..
- Rambo
