Raskausviikolla
41 minut passitettiin yliaikakontrolliin. Tahallisen
kovakourainen sisätutkimus ajoi asiansa; supistukset
alkoivat seuraavana yönä. Aluksi kuukautiskivuilta
tuntuneet vihlaisut jatkuivat koko seuraavan päivän,
löhöilin kotona kylvyssä ja otin kipuja vastaan. Illalla
yhdeksän aikaan olin jo todella tuskissani, kouristukset
tulivat n.10 minuutin välein.
AIKA LÄHTEÄ
Kymmeneltä
soitin Kätilöopistolle ja kysyin milloin saan tulla;
supistukset tulivat säännöllisesti 4 minuutin välein.
Sanoivat, että tule kun siltä tuntuu. Se hämmensi minua;
mistä minä sen voin tietää? Klo 1.20 kirjoitin viimeisen
merkinnän päiväkirjaani: Oksettaa, sattuu. Mä haluan
piiloon vaatekaappiin, sängyn alle, johonkin pehmeään ja
pimeään. Miten mä kestän?!
Klo 2.25
Kätilöopiston Haikaranpesässä tehdyssä
sisätutkimuksessa todettiin lapsiveden olevan todella
vähissä. Klo 3.35 suoritettiin kalvojen puhkaisu, sillä
vauvan heikentyneitä sydänääniä haluttiin seurata
päähän laitettavilla antureilla.
Klo 5.50 kohdunsuun
todettiin olevan auki 5cm. Kivut olivat helvetillisiä ja
kätilö suositteli ilokaasua ja epiduraalipuudutusta.
Kieltäydyin, sillä tunsin vielä jaksavani. Yritin pysyä
päätöksessäni mahdollisimman vähistä toimenpiteistä.
Mieheni intoutui kokeilemaan ilokaasua ja minäkin päätin
kokeilla; tuloksena humalan kaltainen sekava olo ja
välitön oksetuksen tunne. Kaasun hengittämisen aikana
piti myös istua, mikä tuntui pahalta. Halusin kävellä
kipujani pois. Hengitin kaasua kaksi kertaa ja päätin
unohtaa koko jutun.
KIPU ON
KUMPPANI
Klo 7.00 aloin
olla paniikissa. Olin rättiväsynyt ja helvetillisten
kouristusten näännyttämä. Uudelta kätilöltä sain
kuitenkin henkisiä lisävoimia; itse seitsemän lapsen
äitinä hän osasi sanoa tarvitsemiani sanoja. Hän puhui
rauhoittavasti mielen ja ruumiin yhteistyöstä,
hengittämisen ja asentojen tärkeydestä sekä
suhtautumisesta kipuun. En saisi ajatella kipua
vihollisenani vaan kumppanina.
Tähän asti paras asento oli
ollut lattialla polvillaan sängyn reunaan nojaten, nyt
asetuin istumaan suuren kumipallon päälle. Seuraavat pari
tuntia olin täysin meditatiivisessa tilassa; kouristuksen
tullessa keskityin hengitykseen ja kipuun, päästin sen
kulkemaan lävitseni kuin minkä tahansa tuntemuksen.
Huoneessa vierailevat kätilöt eivät olleet uskoa minun
kärsivän supistuksista huomatessaan tietokoneen ruudulta
niiden tulevan, niin hyvin kestin repivän kivun.
Mielessäni oli vain yksi asia; kipu on ystäväni, antaa
tulla vaan. Hyvä, kipu on hyvä, antaa tulla vaan.
Toiveeni
käyttää vesiallasta avautumisvaiheessa ei ollut
onnistunut kalvojen puhkaisun jälkeen, joten kätilö
päästi minut suihkuun klo 10. Nuokuin tunnin suihkussa
lähes nukahtaen aina supistusten välissä. Mielessäni
kävi, etten ollut tarpeeksi aktiivinen. Halusin vain pois
koko tilanteesta! Klo 11 kätilö teki sisätutkimuksen ja
olin romahtaa; kohdunsuu ei ole auennut senttiäkään,
synnytys oli keskeytynyt. Tunsin voimieni loppuvan.
Sairaalassa kun oltiin, halusi kätilö puuttua tilanteeseen
ja nopeuttaa synnytystä oksitosiinitipalla.
En jaksanut
vastustaa ja päätin pyytää myös epiduraalipuudutuksen,
kun kerran neuloilla alettiin tökkiä. Puudutuksen
laittaminen oli karmeaa; jouduin makaamaan musertavassa
kippurassa sairaalasängyllä kouristuksista huolimatta.
Tunsin tukehtuvani ja kuolevani, itkin Jumalalta apua.
Puudutus onnistui hyvin ja jo pian voin paljon paremmin.
Yllätyksekseni puudute ei vienyt pois kaikkia kipuja, mutta
juuri sen verran että sain unta supistusten välillä.
Puolentoista tunnin päästä havahduin siihen, että oli
pakko ponnistaa. Oli kuin joku olisi painanut palleasta.
Kätilö totesi kohdunsuun olevan täysin auki ja tunsi
vauvan pään.
TODELLINEN
TYÖ ALKAA
Klo 14 alkoikin
sitten todellinen työ. Halusin olla kontillani tai muussa
"aktiivisessa" asennossa, mutta ponnistamisesta ei tullut
mitään. Vaikeroin ja valitin, jolloin kätilö otti ohjat
käsiinsä. Hän määräsi minut selälleni puoli-istuvaan
asentoon. Toinen kätilö tuli pitelemään toista jalkaa,
jotta sain tukevan asennon.
Ponnistin aina supistuksen
tullessa muka täysillä, mutta tunsin ja tiesin, ettei se
riittäisi. Vauvan sydänäänet heikkenivät entisestään
ja lääkäri oli todella huolissaan. Hänen poistuttuaan
kätilö sanoi minulle tiukkaan sävyyn: "Nyt synnytetään
tämä vauva. Seuraavan kerran kun lääkäri tulee, haluaa
hän leikata ja käyttää imukuppia. Et kai sinä halua
sitä?"
Kovistelu auttoi. Kaivoin kaikki voimieni rippeet
sormien päistä saakka ja ponnistin niin että verisuonet
repeilivät kasvoissani. Kätilöt kannustivat ja lupasivat,
että kohta se olisi ohi. Vedin henkeä ja rusautin niin
kovaa kun pystyin. "Ei enää!", huusi kätilö kun vauva
tulla loiskahti yhdellä kertaa pöydälle. Kipu todellakin
loppui kuin seinään ja huusin: sinäkö sieltä tulit!
Sinäkö se siellä olet ollut! Sängyllä maatessani vauva
rinnan päällä olin todella hyvätuulinen ja
pirteä. Pienet repeämät ommeltiin muutamalla tikillä,
jotka paranivat melko nopeasti. Runnotun kehon parantelun
lisäksi aikaa vei yllättävän paljon myös totuttelu
täysin uuteen elämäntilanteeseen.
- Kirjoittanut
nimimerkki "Mä tein sen!"
