Mä kaipaisin vähän ulkopuolisen näkemystä kun tuntuu että olen niin sokea ja manipuloitu etten enää itsekään tiedä onko tämä minun/hänen vai meidän vikamme. Olemme mieheni kanssa todellisella törmäys kurssilla.Olemme olleet naimisissa monta vuotta, ennen lasta mieheni oli kaikkeni ja rakastin häntä enemmän kuin mitään ikinä. Kaikki oli hyvin. Tämä kaikki kauna lähtee liikkeelle todennäköisesti synnytyssalista. Muistan kuin eilisen päivän mitä tapahtui kun kohta
2-v poikamme syntyi. Minä itkin tuskissani, niin mieheni istui salin nurkassa, luki Aku Ankkaa, nauroi ja vit.. minulle kun oli niin hauskaa kun synnytys on niin kivuliasta. Kätilö hermostui ja karjaisi miehelleni että pidä pääsi kiinni ja tule auttamaan äitiä. (Teki mieli vajota maan alle)
Sitten tuli vauva aika, mieheni ei arvatenkaan ottanut osaa lapsen hoitoon, pääasiassa arvosteli minua. Yksissä juhlissa anoppini avoimesti minun kuulteni arvosteli ja mollasi minua äitinä ja kuinka hän on tehnyt kaiken toisin (todellakin teemme kaiken toisin). Poru kurkussa näiden juhlien jälkeen miehelleni tästä asiasta sanoin, mieheni huusi minulle että "oletko todellakin noin vitun tyhmä, ettet tajua että äiti yrittää auttaa kertomalla miten muuten lasta voi myös hoitaa" (WHAT?????? Mies pitää viimeiseen asti äitinsä puolta aina ja minusta tehdään se paha)
Nyt lapsemme on lähestymässä uhma ikää, ja on todella vaikea. Pari yötä sitten kun poika oli valvottanut minua, niin romahdin ja itkin piilossa vaatekaapissa. Mies tuli karjumaan sinne sitten minulle. (Meillä ei saa itkeä tai tuntea itseään masentuneeksi ellei joku kuole.) Mä olen henkisesti niin rikki. Tänä aamuna meni yli kun tiuskaisin pojalle jotakin loputtoman kiukuttelun jälkeen, niin mies alkoi minulle tiuskimaan jne. Kysyin sitten että miksi, niin hän tiuskii sitten minulle kun minä tiuskaisin lapselle ja minulla ei ole mitään oikeutta tiuskaista lapselle koska itse olen lapsen tuollaiseksi opettanut.. Se alkoi riittämään... Tässä on vain pinta raapaisua meidän suhteesta, mä en tiedä kenelle voisin jutella. Miehessäni on myös paljon hyvää mutta tämän kaunan takaa en enää näe näitä asioita ja vielä tarkennukseksi, lapsi on miehelle siis kaikki kaikessa mutta ei ilmeisesti tajua että hänkin voisi kantaa kortensa kekoon. Mä en uskalla avata suuta tässä talossa, mies ei ole väkivaltainen mutta mä pelkään niitä sanoja. Parasta tässä on se että kun mies tulee töistä kotiin, niin on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Minä mietin avioeroa ja miehen mielestä me emme edes riitele. Me todellakin tulemme niin eri maailmoista etten tiedä selviämmekö tästä ikinä. Tuntuu että voin hengittää kun olen lähdössä pojan kanssa kaksin mökille pariksi viikoksi...Miltä tämä kuulostaa sinusta?
VASTAUKSET:
niina - 05.06.2008 - 11:34
ei sullakaan kaikki taida olla kotona? välitätkö yhtään itsestäsi??
Tuittu - 05.06.2008 - 11:50
Umpisolmulta, joka ei helposti aukea ilman apua.
Ajattelette asioita niin eri kantilta, että en tiedä auttaako pelkkä keskenään puhuminen.
Mutta voin aavistaa miten vaikeaa / mahdotonta on miestä saada kenenkään ammattilaisen juttusille... Että ehkä kuitenkin kannattaisi koittaa puhua?
Tai pystyisitkö kirjoittamaan hänelle vaikka kirjeessä nämä asiat? Jätät sen kirjeen hänelle luettavaksi kun olette lähteneet sinne mökille?
Voimia ja hali, toivottavasti asiat selkenevät pian, ei noinkaan voi mielestäni elää...
Jessica08 - 05.06.2008 - 12:04
Pieni breikki voi tosiaan tehdä ihan hyvää teille!
Oletko sä koskaan sanonut suoraan miehellesi mille hänen sanansa tuntuvat?
Onko teillä ollut jo 2-vuotis neuvola? Ota siellä puheeksi tämä teidän tilanne, ehkä neuvolan täti osaa auttaa ja kertoa mistä lähteä hakemaan apua ja kenelle mennä juttelemaan!
Voimia!
t. Kohta 2-vuotiaan uhmakkaan tytön äiti..=)
tuunu - 05.06.2008 - 12:09
Joko uskallat sanoa miehellesi tai kärsit kunnes annat periksi ja eroat. Eikö kuitenkin kannattaisi ensin avata suunsa? Vaihtoehdot eivät ole järin houkuttelevia nekään, vai kuvitteletko ettei miehesi rähjää, kun ilmoitat eroavasi?
Hanna - 05.06.2008 - 12:10
Tuitulla oli hyvä idea.Ehkä miehesikin herää tähän maailmaan jos jätät kirjeen ja kerrot todella miltä sinusta tuntuu.
Toi synnytyssali juttu tuntui ihan kamalalta.
Voihan olla että olet lapsen kanssa kahden paljon onnellisempi kuin tuollaisessa suhteessa jossa et saa mitään tukea.
jep - 05.06.2008 - 12:12
Jätä mies viikoksi pojan kanssa ja lähdet lomalle.Tietää sitten mitä se on.
just - 05.06.2008 - 12:17
Tuollaisessa suhteessa itsetunto murenee helposti olemattomiin ja sitten se onkin menoa. Koetahan koota itsesi ja löytää jotain hyvää itsestäsi, vaikka se tahtonainen joka olit silloin kun tapasit miehesi.
Kirje on minunkin mielestäni hyvä juttu mutta se ei vaan sovi joka tilanteeseen. Ehkä kannattaa jutella ja jutella asiast se kannattaa. Ammattiauttajilla voisi olla sanottavansa, siihen luottaisin.
tsik - 05.06.2008 - 12:27
Miehes on tunnevammanen ja empatiakyvytön. En usko että suostuu keskustelemaan asioista rakentavasti.
Kirjeen jättäminen reissuun lähdettyänne kuulostaa kyllä ihan fiksulta idealta. Sitten kun olet tullut järkiisi ja kerännyt kamasi ja lähtenyt, se ei tule miehelle aivan yllätyksenä.
Niin paljon täältä saa lukea näitä sairaita juttuja parisuhteista, että tulee mieleen että kaikki isäksi ja kumppaniksi kelpaamattomat miehet pitäisi listata nimeä, paikkakuntaa ja kuvaa myöten. Osaisivat sitten seuraavat potentiaaliset uhrit varoa.
tepa - 05.06.2008 - 15:04
samaa mieltä tuitun kanssa,raapusta paperille kaikki tunteet mitä nyt koet ja jätät sen miehellesi luettavaksi kun lähdet mökille.miehesi kuuluisi pitää sun puoliasi eikä äitinsä!!!
Möhkis - 05.06.2008 - 16:42
mä oisin lempannu miehen jos ois mun kivulle nauranut synnytyssalissa, ei ois tarvinnu enää kotiin hakea. muutenkin tollanen mollaaminen on todella outoa. eikös sun pitäis olla se ykkösnainen, jonka puolia pidetään? sinun ja lapsen pitäisi olla ehdottomasti miehelle se perhe, jonka puolesta tekisi mitä vain.
Eemeli - 05.06.2008 - 18:35
Minä en kanssa ymmärrä, miten olet tuon synnytyssaliepisodin jälkeen vielä yhdessä miehesi kanssa. Minä en todellakaan olisi enää sen jälkeen kuunnellut yhtäkään muuta herjausta.
adeline - 05.06.2008 - 21:23
itse en pystyisi niin radikaaliin tekoon, että jos mies irvailisi minulle synnytyssalissa, heittäisin hänet heti mäkeen. ei. aikuisena ihmisenä pitää pystyä puhumaan ja ehkä kaikilla teoilla on joku tarkoitus. ehkä miestäsi oikeesti itseään pelotti synnärillä ja se vain reagoi tuolla inhottavalla tavalla.
mutta miten ihmeessä me saadaan nämä suomalaismiehet puhumaan avoimemmin tunteistaan?
itse kokeilisin ehkä sitä, että silloin kun hän tulee töistä "kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan" -tuulella, istuttaisit suoraan pöydän ääreen, söisitte ja sitten alkaisit puhua. jos silloin ei kuuntele, lähde ja sano että kirjoitat kirjeen tunteistasi ja ajatuksistasi.
tuo on tosi ikävää, että et ole miehellesi se ykkösnainen. muista, että se on tosi tärkeä asia teidän keskusteluissanne sitten.
minusta tuo ykkösnaisen osa on miljoona kertaa suurempi asia kuin mikään kasvatusjuttu tai synnäritapahtuma. sinun tulisi saada tuntea parisuhteessasi se, että olet miehellesi henki ja elämä, sanoipa hänen äitinsä sitten mitä tahansa. sinun kuuluisi saada miehesi tuki kaikkina hetkinä, varsinkin silloin, kun anoppi on vastassa.
voimia sinulle ja tule kertomaan kuinka asia etenee.
PS - 07.06.2008 - 13:43
Hemmetti, kuulostaa itsensä kiduttamiselta olla tuollaisessa suhteessa. Miehessäsi ei ole mitään "aikuista" tuon tekstin perusteella, joten miten tuollaiselle ihmiselle voisi puhua kuin aikuinen aikuiselle??
Möhkis sanoi oikein, sinun pitäisi olla miehesi elämässä se ensimmäinen nainen - ei hänen äitinsä. Jokainen kasvattaa lapsensa omalla tavallaan(sitä paitsi on maailma ja kasvatus-ohjeet/metodit varmaankin HIEMAN muuttuneet parissakymmenessä vuodessa?!?) - ei uhmaikää mikään kasvatus poista! Se on lapsen yksi tärkeä kehitysvaihe, ja niin hemmetin rankka sekä lapselle että aikuiselle (tiedän kun olen uhmaikäisen äiti). Silloin olisi äärimmäisen tärkeää, että vanhemmat pitävät yhtä kasvatuksessa eivätkä mollaa toista lapsen kuullen.
Joskus pieni "happihyppely" eli kunnon välimatka voi avata ihmeellisellä tavalla molempien silmiä jos miehellesi kerran asiasta keskusteleminen ja tekojensa ja sanojensa älyttömyyden ymmärtäminen on mahdotonta.
en kerro - 07.06.2008 - 19:25
Mä tiedän ton ettei saa itkeä, omakohtaisesti.. vessassa itkin monet kerrat. Toki tässä suhteessa ei lapsia ollut mukana. Ja se että sen kokee omaksi syykseen, tämmöinen mies on hyvä perustelemaan ja saa naisen uskomaan puheisiinsa. Kirjeen tälle herralle kirjoitin mutta ei se sitä lukenut. Otin sen sitten pois kun huomasin lojumassa avaamattomana (ja käteen sen annoin, että kyllä huomasi ja sanoi lukevansa joskus). Mä lähdin tästä suhteesta, mies rillutteli mielissään pari viikkoa ja tuli sitten pyytelemään takaisin, onneksi en lähtenyt. Toki ei voi puhua samana päivänä näistä, kun meillä ei lapsia luojan kiitos ollut.
Kuulostaa.. - 07.06.2008 - 23:14
tosiaan siltä, että olet henkisen väkivallan alla suhteessasi, jos et uskalla kertoa tunteistasi saatikka näyttää niitä. Toivottavasti saat pian tehtyä jotakin, jotta asiat muuttuisivat. Suosittelen myös, että ensin yrität puhua miehellesi ja/tai lähdet hetkeksi pois selvittämään omia ajatuksiasi. Myös ammattiauttajaa suosittelen (jos ei miehesi suostu mukaan, niin mene edes sinä juttelemaan ahdistuksestasi). Voimia sinulle, tee rohkeita ratkaisuja itsesi ja lapsesi parhaaksi!
VASTAA
VIESTIIN
